Kaisa koulussa

Kaisa tepasteli katua kohti koulun porttia. Reppu painoi selkää ja tekemättömät läksyt mieltä. Tavallisesti niin reippaalla koulutytöllä oli mieli matalalla.
Ollakseen Amazonin papukaija Kaisa oli iso ikäisekseen, loistavan sini-keltainen ja lempeä luonteeltaan. Kaisa meni muiden lintukoululaisten luo, tervehti ja sanoi: ”Nukuttaa. Naapurin papukaijat pitivät melua pitkin yötä, kun heillä oli vieraita. Minua harmitti ja valvoinkin. En saanut tehdyksi matematiikan läksyjä. Ja matsku on sentään mieliaineeni!”
Kaisan ujo kolibrikaveri Nuppu hymyili sanoen rohkaisevasti: ”Minä voin auttaa sinua välitunnilla. Tein kaikki tehtävät hyvissä ajoin.”
”Kiitti”, huokasi Kaisa ja huomasi kauniin papukaijan lähestyvän: ”Isabella tulee”. Hän huiskutti iloisesti ystävälleen, joka tuli puolijuoksua paikalle. ”Moikka, lähdin myöhässä kotoa”, tämä puuskutti ja kujersi: ”Meni aikaa vähän aamutoimiin”. Isabella räpsytteli meikattuja silmiään ja pyörähteli ympäriinsä loistavassa höyhenistössään.
Isabella, lempinimeltään Isa, oli Kaisan ihanne: rohkea ja näyttävä, sanavalmis papukaija. Kaisa oli mielissään, kun Isa oli hänen kaverinsa.
Kaisa katseli Isaa tarkemmin: ”Upeat silmät ja mitkä höyhenet. Olet varmaan pöyhistänyt niitä tukankuivaajalla.”
”Joo, aamulla tein”, hyrisi Isa. Nuppu kumartui katsomaan Isan varpaita: ”Ja sinulla on taas uutta kynsilakkaa.” Isabella nosteli mielissään jalkojaan tyttöjen nähtäväksi.
”Magee väri”, Nuppu vahvisti. Nuppu ja Kaisa tiesivät jo ystävänsä turhamaisuuden. Kaisan äiti ei antaisi hänen maalata varpaankynsiään vielä vuosiin. Kaisa ja kaverit olivat vasta 8-vuotiaita. Mutta Isa meikkasi. Hän oli punainen, korea papukaija, jolla oli notkea kaula ja ylväs ryhti. Nuppu ja Kaisa tunsivat itsensä hiirulaisiksi Isabellan rinnalla huolimatta siitä, että molemmat olivat kauniita ja molempien höyhenet kiilsivät. Kaisan papukaijan selkä loisti sinistä ja Nuppu-kolibrin höyhenet keltaista.
Koulun kello pärähti soimaan kutsuen kaikki luokkiin. Kaisa kavereineen riensi sisälle, höyhenet vain pöllysivät, kun kaksisataa papukaijaa tyrkki toisiaan ovissa ja törmäili käytävässä omaa luokkaa kohti.
Päivän ensimmäinen tunti oli luokassa; käsitöitä. Niitäkin Kaisa rakasti, mutta eniten äidinkieltä: hän piti kirjaimista, sanoista ja tarinoista ja malttoi tuskin odottaa, että pääsisi opettelemaan kolmannella luokalla kielioppia.
Kaisa oli jalat maassa elävä papukaija, mutta myös haaveilija. Vaikka hän teki viikon työt säntillisesti ja ilolla, hän vietti paljon aikaa mielikuvitusmaailmassa. Hänen ruskeiden silmiensä katse siirtyi usein ikkunaan, jonka takana turvallista kotia tai koulua isompi maailma odotti. Kaisa halusi nähdä maailmaa, vieraita maita ja kaupunkeja.
Kaisa oli ollut vanhempineen vuosi sitten kesälomalla Kanarialla, jossa hän oli nähnyt esivanhempiaan. Las Palmasissa oli ollut papukaijoja kuin suomalaisessa mäntymetsässä puolukoita. Kaisa oli tuntenut oudon sävähdyksen, sukulaisuuden ja tuttuuden tunteen. Kanarian papukaijat puhuivat Etelä- Amerikasta, trooppisesta sademetsästä, eksoottisista eläimistä ja kuumakosteasta ilmanalasta.
Kaukokaipuu läikähti Kaisan sydämessä taas pian Koti-Suomeen paluun jälkeen. Kaisalle oli jäänyt palo sydämeen, halu päästä kaukomaille vaikka koti ja vanhemmat ja kaverit – kaikki tuttu ja turvallinen Helsingissä – olikin tärkeää ja sitä oikeaa arkea.
”Millainen on sademetsä, sataako siellä aina. Kuinka valtava mahtaakaan olla Amazon-joki ja sensuistoalueet”, pohti Kaisa mielessään.
”Kaisa”, kuului opettajan ääni, ”minkä väristä villaa sinä haluat ottaa?” Kaisa hätkähti palauttaen mielensä käsityötunnille. ”Punaista mielellään, jos on”, vastasi Kaisa.
Heillä oli neulahuovutustehtävä, jossa piparkakkumuottiin aseteltu villa piti huovuttaa neulalla. Papukaijaoppilaat käyttivät neulan sijaan terävää nokkaansa. Kaisa vilkaisi ystäviään ja alkoi nakutti villasta nokallaan huopasydäntä miettien samalla Amazonia.
Kun huovutussydän oli valmis, oli Kaisan nokkakin väsynyt. Isabella syljeskeli villanrippeitä suustaan ja verrytteli leukojaan: ”Huh, mikä homma, ottaa päähän – tai siis nokkaan – mutta hauskaa tämä on”.
Isan huovutustyö oli kukan muotoinen, vähän reunoiltaan rähjääntynyt mutta soma. ”Hieno”, todisti Kaisa. ”Katso, millaisen huopajutun minä tein”, Nupun silmät loistivat, kun hän nosti Kaisan ja Isan nähtäväksi keltaisen huopatähden. ”Kaunis”, sanoivat molemmat tytöt yhteen ääneen.
Kello soi tunnin päättymisen merkiksi ja ystävykset riensivät välitunnille. Siellä Kaisa huomasi tummakulmaisen pojan. Uusi oppilas, täytyy olla, pohti Kaisa mielessään. Hän sävähti, kun heidän katseensa kohtasivat, ja Kaisa painoi punastuen päänsä alas. Vielä illalla hän näki sielunsa silmin pojan hahmon ja odotti kärsimättömänä huomista päivää.

Voimapaja Oy

ISBN 951-97991-4-1