Kilimanjaro

Julkaistu lyhennettynä Eeva-lehdessä joulukuussa 1999

Olin koonnut naisryhmän Kilimanjaron valloitukseen teemana: Joka naisella on vuori valloitettavanaan. Jollekulle nousu on ruumiillinen ponnistus, toiselle henkinen. Kolmas tahtoo itsenäistyä parisuhteesta, neljäs ylittää itsensä ryhmän kannustamana. Rajojen ylittämisen ja onnistumisen kokemukset tallentuvat solumuistiin ja auttavat uskomaan itseen ja omiin kykyihin, työssä ja elämässä.

Olimme harjoitelleet tätä vaellusta varten, sauvakävelleet koko syksyn, nojatuolimatkailleet kirjallisuuden avulla ja pitäneet henkisiä korkean paikan leirejä. Alun perin kymmenpäinen naisporukka on kutistunut neljäksi. Kaikki muu naisen elämään liittyvä on tullut väliin paitsi synnytys.

Kilimanjaro on jäätikkö- ja lumipeitteinen vuori päiväntasaajalla Kenian ja Tansanian rajalla. Sen korkein huippu, Uhuru Peak, on 5 895 metrin korkeudessa. Kilimanjaro on yksi Afrikan myyttisistä symboleista. Vuorella vaeltaa vuosittain lähes 25 000 turistia, ja siitä hallituksen omistama alueen kansallispuisto saa sievoiset tulot. Ensimmäinen retkikunta Suomesta Kilimanjarolle tehtiin vuonna 1976, nykyisin Suomesta matkaa vuosittain tuhat turistia Itä-Afrikkaan, Keniaan ja Tansaniaan.

Kilimanjaron huippu, Kibon kraateri, on tavoitteemme Afrikassa. Mutta lähes kuuteen kilometriin kiipeäminen ei ole helppo iltapäiväsafari. Korkeuden takia vaellus on erittäin raskas. Tilastot kertovat, että vain vajaa puolet vaeltajista pääsee huipulle asti. Loput joutuvat keskeyttämään ja kääntymään takaisin. Kuka meistä keskeyttää, en ainakaan minä, olen päättänyt etukäteen. Niin vähän ihminen - onnekseen - tietää tulevaisuudesta.

Matkaa huipulle kertyy lähes 70 kilometriä kuuden päivän aikana, ja sää vaihtuu trooppisesta sademetsästä ikijäätiköksi. Marangun portilla Kilimanjaron juurella on lämpötila + 35 astetta, huipulla Kibon kraaterin reunalla on pahimmillaan sateinen ja tuulinen - 20 asteen pakkanen.

Ylhäällä Kibolla happea on alle puolet merenpinnan tasosta. Tiedän, että vuoristotauti aiheuttaa päänsärkyä, pahoinvointia, ruokahaluttomuutta ja ripulia sekä väsymystä ja unettomuutta. Tiedän, että oireita alkaa ilmaantua jo 3-4 kilometrin korkeudessa. Pahimmat oireet ovat kuumeilu, näkö- ja tasapainohäiriöt sekä aivo- tai keuhkoödeema. Ne voivat aiheuttaa kooman ja kuoleman. Sydämen ylirasitus aiheuttaa toisinaan vaeltajalle yllätyksen. Kuitenkin Kilimanjaron vaelluksilla kuolemantapaukset ovat hyvin harvinaisia. Mutta toisinaan vuoristotautista turistia tuodaan alas kovaa vauhtia yksipyöräisillä, kahvoin varustetuilla paareilla.

Natural Expeditions on hoitanut puistomaksut, luvat ja tupavaraukset puistoviranomaisten kanssa sekä varannut käyttöömme kokeneet oppaat. Ruoka, tavarakuljetukset ja opaspalvelut ovat osa Kilimanjaron luonnonpuiston vaellusmatkailua. Omin päin ei turisti voi rinteille lähteä, ja Arushan kaduilla kaupattaviin opaspalveluihin kannatta suhtautua terveellä epäluulolla. Oppaat ovat turistin terveyden ja turvallisuuden tae kiivettäessä lähes kuuteen kilometriin.

Bikinit ja villahousut

Iltamyöhään ennen vaellusta viivyn pitkään hotellin suihkun hyväilyssä. Tämä on viimeinen kerta kuuteen päivään, jolloin voin nauttia kylpyhuoneesta ja lämpöisestä vedestä. Fyysinen ja henkinen jaksaminen, epämukavuuden, pesemättömyyden ja kivun sietäminen vaativissa olosuhteissa tulevat luomaan jokaiselle haasteita yllinkyllin.

Omaa lisähaastettani en ole tilannut: kaksi päivää ennen kiipeämistä sairastun korkeaan kuumeeseen ja pysyn pystyssä vain antibiooteilla, jotka sairaanhoitaja-Riitalla on mukana. Mietin, jäänkö paikallisen hotellin, lodgen mukavaan sänkyyn odottelemaan muita. Mutta haaste on liian suuri. Päätän lähteä ainakin ensimmäiselle majalle Mandaralle.

Oli huvittavaa pakata kahden viikon Afrikan matkalle sekä uimapuvut ja hellehameet että tukevat vaelluskengät lämpöpohjallisilla ja paksut fleesepusakat ja gore-tex -asut. Kun lähdemme nousuun Marangun portilta, aurinko paistaa ja t-paita hikoaa, vaikka korkeutta on 1 800 metriä. Kilin etelärinteellä on neljä reittiä, joista Marangun reittiä - sitä, jota myös me vaellamme - käyttää 95 % vaeltajista. Paras vaellusaika on tammi-helmikuu tai elo-syyskuu. Nyt on tammikuun puoliväli. Marangun reittiä kutsutaan myös Coca-cola -reitiksi. Siinä ei tarvita köysiä tai jääpiikkejä kenkiin, vaelluskengät ja talvivarusteet riittävät. Vaeltaminen muuttuu vasta huipulla kiipeämiseksi.

Vaikka vaellus on paitsi raskas suoritus, se on myös maisemallista ja aistien juhlaa. Arushan jälkeen rehevät maanviljelyalueet, sokeriruokopellot ja mangopuut jäävät taakse ja sademetsävyöhyke alkaa. Kilimanjarolla on monia endeemisiä lajeja, joita tavallinen turisti voi hämmästellä. Kilille tekevät matkoja myös ammattilaiset ja erikoisryhmät, niin biologit kuin lintubongaritkin.

Meidän suomalainen seurueemme - neljän naisen porukkamme lisäksi eri puolilta maata tulleet kahdeksan muuta vaeltajaa - me suhtaudumme Kilin valloitukseen rentouteen peitetyllä jännittyksellä. Kaikkien tavoitteena on huippu ja Kilin lumon kokeminen. Kyräilen matkatovereitani. Tavallisen näköisiä ihmisiä: sekä sitkeitä vaeltajia ja Lapin ystäviä että vähän liikuntaa harrastavan näköisiä vatsakkaita herroja.

Onneksi mukaamme vaellukselle lähtee myös matkan järjestäjän, Natural Expeditionsin Ari Koivu, kahden aikaisemman kiipeämisen veteraani. Hän jaksaa kannustaa meitä eteenpäin, kun ensimmäiset väsymisen ja vuoristotaudin oireet alkavat vaivata.

Olemme onnekkaita sään suhteen. Pieni ripaus sadetta tulee niskaan niin kuin sademetsässä kuuluukin. Muutoin sää suosii meitä loistavasti. Ennen muuta viimeisellä etapilla sade voi olla kohtalokas. Myös kastunut kiipeäjä joutuu tasaamaan sykettä ja pitämään taukoja ja näin kylmettyy nopeasti. Vähähappisessa ilmanalassa jokainen on kuivanakin enemmän kylmissään kuin merenpinnan tasolla samoissa lämpötiloissa.

Olen alusta alkaen kovilla matkanteon suhteen. Vaikka peruskuntoni on hyvä, kuume, nuha ja kurkkukipu tekevät jaloistani setsuuria ja nostavat sykkeen pilviin. Minulla on sykemittari mukana, mutta en uskalla panna sitä edes paikoilleen. Sydän hakkaa kuin konekivääri ja pallea yrittää pumpata ohenevaa, kuivaa ilmaa kehkoihini. Haukon henkeä kuin kala kuivalla maalla.

Itseluottamukseni on nollilla, edellä kipuaa rinnettä ylös olutta ja makkaraa rakastavia miehiä. Vuoristotautihan on siitä epäreilu, että se ei valitse uhrejaan fyysisen kunnon mukaan. Esimerkiksi tupakoitsijat sietävät ohutta ilmaa hyvin, koska heidän keuhkonsa ovat tottuneet vähään happeen.

Naisille kiipeäminen on fysiologisista syistä raskaampaa kuin miehille, koska naisten veren hemoglobiiniarvo on miehiä alhaisempi. Hyvää hemoglobiinia tarvitaan hapen kuljettamiseen elimistössä. Huipulla on enää 40 prosenttia merenpinnan tason hapesta. Henkisiä resursseja tarvitsevat niin miehet kuin naisetkin.

Vuoristossa ilman kosteus laskee 15 prosenttiin. Ilman kuivuuden vuoksi runsas juominen onkin erityisen tärkeää. Osin uupuminen voi johtua kuivumisesta, eikä kaikkia vaivoja voi pannan vuoristotaudin syyksi. Lämpöuupumus tai -halvaus voi tulla yllättäen, tiedän.

Mutta vielä sademetsän lämpö hyväilee poskia ja aurinko lämmittää. Se panee salakavalasti pohkeet ja sauvoja puristavien käsien kädenselät punottamaan illalla. Apinoiden mekastus kuuluu tiheiköstä. Siniapinoita vai gueretsoja? Ei ainakaan colobus-apinoita, niiden ääni on kuin polkisi mopoa käyntiin.

Illalla huomaamme, että luonto on lyönyt valkoista naista armotta. Afrikan polttava aurinko on tehnyt tepposet. Vaikka olemme huolella levittäneet aurinkovoidetta reisiin ja polviin, ovat pohkeet ja polvitaipeet jääneet vähemmälle huomiolle. Illalla Mandaralla lääkitään rakoille palaneita pohkeita ja hiusten ja paidan väliin niskaan muodostuneita punaisia puolikuita. Aurinkovoiteen suojakerroin 30 on lällärikamaa, kun vastassa on ohut otsonikerros ja zeniitistä paahtava aurinko.

”Hakuna matata” - ei ongelmia

Oppaat, kantajat ja kokit ovat mainioita. Tansanian 120 heimosta chagga-heimoon kuuluvat kestävät vuoristo-oloja parhaiten. Heistä koulutetaan kahden vuoden kursseilla oppaita vaellusmatkailun tarpeisiin. Kun me valkoiset kulutamme vähintään kolme litraa vettä päivässä, oppaat eivät näytä juovan lainkaan. Kun me puuskutamme polulla matkalla ylös, kantaja hymyilee 20 kiloa pään päällä ja panee tupakaksi.

Illalla Mandaralla ruoka maistuu. Saamme perunoita, pastaa ja kastiketta, lisäksi lihaa. Jälkiruoaksi tuoretta ananasta ja Miloa, kaakaonmakuista voimajuomaa. Purkki kuitenkin maagisesti katoaa Mandaran jälkeen ilmestyäkseen jälleen paluumatkalla.

Ruoka on hyvää. Kaikki tarvikkeet kannetaan mukana, riisi ja makaroni, kanat ja munat. Kantajat ovat taitureita noustessaan polkua sirosti ja vaivatta, raskas kantamus pään päällä. Pään päällä voi olla kennoissa 40 kananmunaa tai koko keittokalusto. Olen iloinen, ettei tasa-arvo aina toteudu: kaikki kantajamme ovat miehiä. Olen katsellut kauhulla vastaan tulevia väsyneitä naiskantajia hameissaan ja sandaaleissaan, liukastelemassa sateen kastelemalla polulla isot kantamukset pään päällä keikkumassa.

Myös turistin kaikki varusteet siirtyvät vuorelle kantajan selässä tai pään päällä. Urheilukassit ja reput on sateen takia kääräisty muoveihin. Olisi ikävä pujottautua illalla märkään makuupussiin. Kantaja tuo makuupussin kuten muutkin tavarat aina seuraavalle etapille. Turisti kantaa vain päiväreppua ja vesipulloa.

Reitin majat ovat norjalaisten tekemiä harjakattoisia yhteismajoituksia. Uupunut vaeltaja kellistää päänsä laverille, jossa on patja. Nukun Mandaralla todella pitkän yön, raskasta kuumeisen unta. Aamulla kurkkuni on edelleen niin kipeä, että pystyn vain vaakkumaan käheästi.

Majat ovat kohtuullisia yöpymispaikkoja, vaikka niissä ei ole sähköä eikä lämmitystä. Kiboa lukuunottamatta vettä on saatavilla. Aamulla on majan edessä vadillinen lämmintä vettä kasvojen pesemiseen. Tosin yksi vadillinen on tarkoitettu koko joukolle. Saamme vielä termokset täyteen kiehautettua ja jäähdytettyä vettä. Sitten taas aamiaisen jälkeen matkaan. Käännynkö takaisin? Ei puhettakaan. Matkaan, naiset.

Horombon hurma

Matkalla Mandarasta Horomboon maisema vaihtuu kangasmaaksi, sitten vuoristoiseksi ja kivikkoiseksi. Trooppiset tunturinummet avautuvat silmien eteen. Erona kotoiseen Lappiin on kuitenkin se, että nyt ollaan yli kolmessa kilometrissä eli kymmenen kertaa korkeammalla, ja polttavaa kesää seuraa jäätävä talvi jokaikinen yö.

Maisema on karun kaunis. En ole koskaan yöpynyt yhtä mykistävän näkymän ääressä kuin Horombon majalla. Suoraan kerroslaveriltani katselen kymmenmetrisiä jättiläisvillakoita ja vuoripuron putousta, jonka solinan voin vieläkin kuulla korvissani.

Horombossa 3700 metrissä moni saa jo kovan päänsäryn, jotkut oksentavat ja osa voi muutoin huonosti. Ruokahaluttomuus on yksi oireista. Joutuu pakottomaan itsensä syömään muutoin niin maistuvaa illallista. Majoituspisteissä saa ostaa olutta ja vettä markkinahintaan. Pojat ostavat olutta, koska vesi on kalliimpaa.

Kun aurinko laskee, vuorella on vähän tekemistä. Voi tehdä otsalampun valossa iltatoimia. Helvi virkistäytyy kokovartalosavettikylvyllä. Pienet pelikortit ovat suosiossa illan kohokohtana.

Ohut ilma vaikuttaa nukkumiseen, viluttaa. Raaka tuuli puhaltaa suoraan ylälaverille. Käperryn sikiöasentoon makuupussiin, pipo päässä. Jääkylmä ilmavirta vaimenee vasta, kun tuuletusaukko tukitaan urheiluteipillä kiinnitettävällä mustalla jätesäkillä.

Aamulla on Horombolla jäätävän kylmää, mutta auringonnousu on upea. Pilvet lepäävät alapuolella kuin pumpulipatjat. Kylmyys hellittää heti, kun aurinko alkaa lämmittää. Ei muuta kuin hampaita pesemään. Aurinkolasit ja sivuläpät heijastussuojana ovat heti aamusta välttämättömät silmien suojaksi. Lumisokeus voi yllättää, vaikka varsinaista lunta on vasta kraaterilla.

Ohueen ilmaan sopeutuminen eli akklimoituminen on ainoa keino vähentää vuoristotaudin oireita. Ajan myötä elimistö tottuu ohueen ilmaan, ja veren hapenottokyky paranee. Kolmas matkapäivä akklimoidutaan Horombolla.

Vaellamme Kilin kahden huipun, Kibon ja Mawenzin välissä sijaitsevalle ylängölle. Mawenzin rosoinen huippu kohoaa oikealla, Kibo - kohteemme näyttää siihen verrattuna pyöreältä ja ystävälliseltä. Niiden välissä on yli kymmenen kilometriä pitkä satulalaakio. Satula sijaitsee neljän kilometrin korkeudessa ja siellä meistä ensimmäinen istahtaa kiven viereen. Näkö- ja hahmotushäiriöt ovat vuoristotautia nekin, sen oireiden rankasta päästä. Mitenköhän meidän käy?

Maisemat ovat henkeäsalpaavat. Kuvat eivät tee oikeutta Kilimajarolle. Vuoren vaikutus katsojaan on maaginen. Vuori on lumoava Jumalan asumus - kuten maasai-soturin kerrotaan todenneen vuosisatoja sitten.

Kohti Kiboa

Matka Horombolta kohti viimeistä majaa, Kiboa, on maisemallisesti raikasta ja pelkistettyä. Kurkkuni tuntuu yhä riivinraudalta ja hengitys kulkee vain suun kautta. Hengästyminen lisää limaneritystä entisestään, ja niistän polun varteen vähän väliä.

Vaatteita tarvitaan lisää, vaikka aurinko nousee lämmittämään selässä jauhavaa reppua. Ohitamme Last Water Pointin ja sivilisaatio jää taakse. Tästä lähtien olemme kannettavan veden varassa. Ari kertoo, että Kibon majalta saa litran vesipullon 2 500 shillingillä eli 20 markalla.

Koko ajan ylämäkeen kävely on hidasta, vaikka olemme varustautuneet teleskooppisauvoilla. Sauva on ollut vuoriston ihmiselle aina oiva kumppani, mutta vasta suomalaiset ovat innovoineet Kilille sauvakävelyn tuoman helpotuksen. Kahdella sauvalla voi siirtää rasitusta jaloilta ylävartalolle, helpottaa horjumista ja keventää menoa.

Horjumme eteenpäin. Keveältä meno ei tunnu enää kenestäkään. Aurinko on polttanut korvalehdet visvaisiksi rasvapuikeloiksi, hiertymiä alkaa olla jaloissa ja keuhkot puristuvat välillä kokoon. Askel painaa kuin lyijy, sydän lyö kuin lampaansaparo. On raskas hengittää. Ukkonen jyrähtelee ylhäällä Kibon seinämillä.

Monen toiveen ja pettymyksen jälkeen tulemme vihdoin majalle. Kibo Hut on karu navettamainen parakki, jonka käymälän lysolin tuoksun tunnen vieläkin sieraimissani. Toisaalta sen laverilla nukun jostain syystä kaikkein makeimmat uneni, eli sen viiden tunnin pätkän ennen kuin nousemme ylös kello 11 illalla. "Aamiainen" keskiyöllä, kaikki vaatteet päälle ja viimeinen kiipeämisosuus alkaa sysimustassa yössä. Kaikki lähtevät jatkamaan huipulle, en kait minäkään yksin jää majalle lysolin hajuun makoilemaan. Ei muuta kuin yöhön.

Viimeinen taisto

Kibon majalta lähtee letka polkua ylös kohti huippua tähtien loisteessa. Aikaiseen liikkeellelähtöön on kolme syytä: pimeässä ei näe jyrkkänä edessä kohoavaa rinnettä, eikä viimeinen nousuosuus tunnu niin piinallisen ylivoimaiselta. Varhain lähtijä näkee huipulta, kun aurinko nousee Mawenzin takaa. Etuna on myös, että yöllä tuhkakivimaa ja somerikko ovat jäässä, eivätkä luista jalan alla. Säästää voimia, kun pääsee ylöspäin enemmän kuin askelen mitan kerrallaan.

Tiedän, että on lähes täysikuu, mutta kuu ei näy. Se lienee vuoren toisella puolen. Sääolosuhteet ovat mainiot, ei tuule, eikä sada. Mutta kuntoni on surkea, joudun tasaamaan pulssia muutaman minuutin välein jo alkumatkasta. Vauhti on hidas ja opas kiirehtii meitä eteenpäin. Raahustamme katse alas luotuna letkassa kuin rangaistusvangit.

Koko kolmentoista hengen retkikuntamme viisine oppaineen on matkalla ylös, kuka huonommassa, kuka paremmassa kunnossa. Helppoa ei ole kenelläkään, mutta kuntoni on romahtanut eilisestä. Korkeus vie voimat, lihakseni ovat jämähtäneet maitohapoille. Tarvitsen paljon taukoja, mutta onneksi syke tasaantuu nopeasti.

Olen todella hidas, ja pikku hiljaa ero muuhun porukkaan kasvaa. Jään yksin oppaan kanssa, joka on kulkenut edessäni. Afrikan yön sametinpehmeys on muuttunut kasvoja viiltäväksi ja luihin tunkeutuvaksi kylmyydeksi, jossa hengitys huuruaa ja muutoin mainion juomarepun imuletku jäätyy. Yläpuolella kaareutuu loistava tähtitaivas, jota en jaksa katsella. Tuijotan otsalampun valokeilassa loputonta polkua edessäni. Miten minä olen tällaisessa mukana?

Yllä viisi vaatekertaa, kädessä silkkisormikkaat, lapaset ja gore-tex -rukkaset, jalassa kahdet sukat ja vaelluskengissä lämpöpohjalliset. Ei ole onneksi kylmä, mutta toden taju on hävinnyt ajat sitten. Näen kaiken kahtena ja arvioin etäisyydet väärin. Istun muka kivelle lepäämään ja löydän itseni kiven vierestä maasta. Vuoristotautia.

On säkkipimeää, jokainen askel painaa tonnin ja minut on jätetty jälkeen. Itken itsesäälistä. Kuitenkin yhytän muun porukan pidemmällä tauolla lepäämässä luolalla, joka on nimetty 110 vuotta sitten ensimmäisenä huipun valloittaneen saksalaisen maantieteen professori Hans Meyerin mukaan.

Kaikki ovat väsyneitä, Helvi oksentaa toista kertaa.. Luola on alhaalta lukien vasta kolmannesmatkassa Kibolta Gillman's Pointille. Pitäisikö kääntyä takaisin, mietin. Ari kannustaa minua jatkamaan, tähän asti on jo päästy ja onhan retkestä maksettu. Pole-pole - rauhallisesti, toistelen itselleni.

Yössä yksin

Matkatoverini lähtevät ponnistelemaan eteenpäin. Valopisteiden ketju siirtyy verkkaan viistoon ylöspäin, tekee jyrkän mutkan ja jatkaa hidasta hanhenmarssia. Olen yksin oppaan kanssa ja taistelen kiukun kyyneleitä vastaan. Yhtäkkiä otsalamppuni hiipuu. Sysimusta pimeys ja rikkumaton hiljaisuus ympäröivät meidät. Hengitys kulkee vaikeasti ja minua huimaa kapealla polulla. Olen Kilimanjaron rinteellä yli viiden kilometrin korkeudessa kaksin oppaan kanssa, jonka nimeä en edes tiedä. Yritän päästä tilanteen tasalle kysymällä: "What's your name?" "Gideon", kuuluu pikimustan miehen vastaus. "I have got a spare one", sanon ja alan kaivaa varapatteria repusta.

Onneksi olen harjoitellut patterin vaihtoa silmät kiinni, kun pidimme naisten kanssa "rättisulkeisia" eli harjoittelimme matkan koettelemuksia varten. Saan otsalampun patterin vaihdetuksi ja halogeenipolttimo valaisee taas puoli vuoren seinämää. Mietin, miksei oppaalla ole lainkaan valaisinta.

Katson ylös. Kiiltomato liikkuu hitaasti rinteen siksakpolkua ylös kohti huippua. Siellä etenee varsinainen retkikunta. Olen ainakin tunnin jäljessä. Kilin valloitus on minulle täyttä tuskaa. Puren hampaani yhteen ja jatkan sisulla ylöspäin.

Mitä ne aivoödeeman oireet olivatkaan, kertaan mielessäni. Hidastunut ajatustoiminta, ankara päänsärky, oksentelu, sekavuus, tasapaino- ja hahmotushäiriöt sekä vetäytyminen sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Kaikki täsmää. Olen vetäytynyt sosiaalisesta vuorovaikutuksesta tunteja sitten, olen vihannut edellämenijöitä ja säälinyt itseäni.

Nyt saan vielä aivoödeeman, olen tuota pikaa vihanneksen tasolla ja voin unohtaa akateemisen urani. Näen silmieni edessä Kibon majan pihassa olleet yksipyöräiset, kahvalliset paarit, joilla minua kiidätettäisiin rinnettä alas tiedottomassa tilassa, pupillit erisuuruisina. Henkeni salpautuu pelkästä kauhukuvasta. Pysähdyn miettimään. En voi kysyä neuvoa keneltäkään, jatkaako vai kääntyä takaisin. Gideon seisoo puhumattomana varjona takanani.

Yritän ajatella myönteisesti. Minulla on sopivasti vaatteita, eikä ole kylmä. Minulla on varavesipullo, vaikka juomarepun letku on jäässä. Eikä täällä tarvita offia - edes horkkasääski ei kestä tätä kylmyyttä. Muistelen trooppisten iltojen hyttyskarkotteen hajua parfyyminä päivällispöydässä, jolloin nilkat ja jalat, kädet ja päänahka on pitänyt suojata naaraspuolisten malariasääskien iskuja vastaan.

Kamppailu huipusta

Tunnen itseni umpiväsyneeksi ja voimattomaksi. Askel on raskas, hengitys salpautuu ja pulssi lähenee kahta sataa. On hulluutta jatkaa kohti huippua tässä kunnossa. Periksi antamisen demoni lepattaa pääni päällä. Minkä ihmeen takia jatkaisin tätä idioottimaista itsekidutusta? Ajantajuni heikentyy. Myöhemmin lasken, että olin taistellut rinnettä ylös lähes kuusi tuntia, kun ihme tapahtuu.

Valo alkaa siintää Mawenzin takaa. Rosoisen laavakallion, rotkojen ja jäävirtojen ääriviivat alkavat hahmottua, ja vuorelle muodostuvat kullanpunaiset reunat. Otsalampun voi sammuttaa. Aurinko nousee niin häikäisevän kauniina, että istun - tällä kertaa suoraan kivelle - ja katson hiljaa ihmettä. Kauneus ja valo antavat minulle voimia. Niitä tarvitaan, sillä luonnonvalo osoittaa myös loppumatkan: polku muuttuu vielä jyrkemmäksi ja loppumatka kraaterille on kivenlohkareita ja kalliokiipeilyä jyrkältä tasanteelta toiselle.

Jostain saan tarmoa. Olenhan harjoitellut kuukausia, matkustanut päiväntasaajalle asti ja kiivennyt jo yli 30 kilometrin matkan. Nytkö luopuisin pienen päänsäryn ja suden hetken depiksen vuoksi? Tämähän on kaikki vain alppitaudista johtuvaa apatiaa ja korkeuden tuottamaa henkistä saamattomuutta. Jatkan päättäväisesti eteenpäin, askelen mitan kerrallaan.

Nousen valtavan kivenlohkareen päälle, siitä toiselle. Minuutissa olen taas jo metrejä korkeammalla, ja se tuntuu. Minua huimaa ja oksennan vaelluskengilleni. Olen ottanut Kibolla lähtiessä buranaa ennaltaehkäisynä. Vuoristotaudin päänsärky voi olla voimakkaampi kuin pahimmassa krapulassa. Oksennan pian uudestaan, mutta oloni paranee heti. Imen hedelmäsokeritabletteja ja ponnistan taas yhden lohkareen ylöspäin. Horjun ja haen tasapainoa, Gideon tukee minua molemmin käsin selästä, etten putoa lohkareelta alas.

Yhtäkkiä näen yläpuolellani Helvin ja Anun huppuun verhotut päät. "Täällä on Gillman's Point, jaksatko tänne asti? Huono olo, meidän pitää päästä kohta alas." Jatkan sisulla ylöspäin. Olen Gillman’silla kello 8, ja aurinko paistaa täydeltä terältä.

Gillman’s Point on yllättävän pieni, laakea tasanne 5 685 metrin korkeudessa. Taustalla häikäisevät ikuinen lumi ja jäätikkkövirrat. Olen lähempänä Jumalaa kuin koskaan ennen omin jaloin, välähtää mieleeni. Taivas on kirkas ja näkyvyys terävän hyvä. Seison Afrikan katolla kirkkaassa aamuauringossa. Jalkani vapisevat.

Olen liian väsynyt kokeakseni saavutuksen tuottamaa iloa ja tyydytystä. Tunnen kiitollisuutta ja helpotusta, kun tiedän suurimman rasituksen olevan ohi. Huippu ei kuitenkaan vuoristokiipeilyssä ole maali, on myös jaksettava takaisin.

Otamme pakolliset valokuvat, sillä olen kuulemma kalpea kuin lakana. Oloni onkin hutera. Olen kiivennyt viiden kilometrin korkeudessa pystysuoraan laskettuna 1 200 metriä kahdeksassa tunnissa. Ei huono suoritus sairaana. Anu ja Helvi lähtevät laskeutumaan takaisin. Loppu porukka on matkalla Uhurulle. Jos tietäisin, miten sinne pääsee, lähtisin varmaan perässä sinne. Muistan, että Gillman's Point oikeuttaa huipulla käynnistä saatavaan kirjalliseen todistukseen. Minä tein sen, minä voitin vuoren vastukset, kehun itseäni. Silti tunnen itseni enemmän kuolleeksi kuin eläväksi.

Alasmeno tuo voimia

Lähdemme alaspäin. En halua kompastua ja pudota kalliolta. Laskeudun huolella laavakivien muodostamia portaita lohkareelta toiselle ja pysähdyn laavasorarinteen ylärajaan. Sora on jo täysin sulanut aamuauringossa. Lähden luistelemaan suoraan alas pitkin askelin, pölypilvi huntuna perässäni.

Vuoristotaudin oireet hellittävät, ja olo paranee. Mutta paluumatka Kibolle on pidempi kuin miltä näyttää. Se kestää kaksi tuntia, vaikka maja on alapuolella kuin tarjottimella näkyvissä. Syke on edelleen korkea ja välillä täytyy pysähtyä lepäämään. Polvet eivät aina pidä, kun laskettelen auringossa pehmentynyttä rinnettä alas. Tupsahdan takapuolelleni. Hiekkarinne on pehmentynyt, samoin kuin lihakseni. Alassurffailu käy reisiin.

Pidämme Gideonin kanssa pidemmän tauon varjossa auringolta Hans Meyerin luolalla. Vääntäydyn istumaan maahan minkä maitohappoisilta reisiltäni kykenen. Nojaan pääni kiveen ja torkahdan heti. "No sleep", kuuluu Gideonin käskevä ääni. Ei olisikaan viisasta nukkua näin korkealla. Nukkuessa vuoristotaudin oireet yleensä pahenevat ja minä yritän päästä niistä kokonaan eroon. Jatkamme matkaa alas kohti auringossa kiiltelevää Kibo Hutia.

Majalla kömmin kuin pieni lapsi untuvamakuupussin syleilyyn. Nukun päällimmäisen väsymyksen pois. Pikku hiljaa palaavat Uhuru Peakille asti kiivenneet, toinen toistaan rähjäisemmässä kunnossa. Mutta Riitta, Pohjanmaan lakeuksilla kiipeilyä treenannut naisporukkamme jäsen, on elämänsä kunnossa, suorastaan euforinen. Hän hoitaa sairaanhoitajana muiden päänsärkyä, hieroo jalkoja ja juttelee iloisena. Muu porukka on vaisuja, kalpeita, pölyisiä ja väsyneitä.

Opas-Arille kaikki oli ollut Gillman's Pointille asti lastenleikkiä, mutta sen jälkeen alkoi painajainen. Nyt hänellä on megajysäri, sen näkee ilmeestä. Ihmiset kaatuilevat sänkyyn ja nukahtelevat lavereille, vielä tänään myöhemmin jatketaan alas Horombolle asti. Alas täytyy päästä, sillä yöksi Kibolle jääminen ei olisi terveellistä.

Kolme on joukosta poissa

Mutta on odotettava, sillä kolme retkikuntamme matkalaista puuttuu vielä. Alamme huolestua: iltapäivä on pitkällä ja itsekin olin Kibolla jo kymmeneltä aamulla. Kolme väsynyttä oli jatkanut vielä Gillman’silta Uhurulle, vaikka yhdellä oli sydänoireita ja kaikki kärsivät vuoristotaudista. Missä he ovat? Mikä heitä viivyttää, onko jotain sattunut? Alan jo miettiä pelastusjärjestelyjä, yksipyöräiset paarit välähtävät mielessäni.

Kolmelta iltapäivällä näkyy neljä hahmoa ylärinteessä, opas ja matkalaiset. Aina muutaman askeleen jälkeen hahmot lysähtävät istumaan. Siellä saapuu retkueemme loppuryhmä, hirvittävän väsyneenä, jalat hiertyneinä ja ilman vettä Gillman'silta alkaen. Nukkumiseen ei ole aikaa, lähdemme alaspäin Horombolle, vaikka se on viimeksi tulleille yhtä tuskaa.

Horombon majalla alle neljässä kilometrissä selviävät matkan rasitukset pikku hiljaa. Minulla ei ole enää minkäänlaisia vaivoja, mutta jälkijoukko kärsii jalkavaivoista. Lähes 20 tunnin vaellus: ensin huipulle ja takaisin, sitten alas Horombolle, on ollut liikaa. Varpaat ovat kuin pienet punaiset ilmapallot, varpaan kynnet tulehtuneet ja irtoamassa. Heillä loppuloma kuluu sukat jalassa rakkoja hoidellen, mutta huumorilla. Huipulle päästiin, kaikki.

Huippujengiä?

Alasmeno Horombolta on helppoa, vastaatulijoille elvistellään saavutuksilla ja annetaan hyviä neuvoja. Samoja, joita me saimme ylös tullessamme: pole-pole eli rauhallisesti ettei vuoristotauti iske. Ja paljon vettä, jotta elimistö jaksaa. Tunnemme itsemme elämää kokeneiksi ja jotenkin henkisesti isommiksi kuin vastaantulijat. Eivätpä tiedä, mitä on vielä edessä.

Trooppisella Mandaralla koko lumihuippuinen Kibo tuntuu jo epätodelliselta, saniaismetsä ja sademetsän apinoiden säksätys kotoiselta. Kilin huipulle vaellus - milloin vain. Ei tunnu missään. Alhaalla juhlitaan ja saadaan todistus huipun valloittamisesta. Ainutlaatuinen porukka, kaikki pääsivät ylös. Teimme tilastoille tepposen.

Kilimanjaron vaelluksen voi ottaa maratonin kaltaisena haasteena, jolloin täytyy sietää hygienian puutetta ja kuluttaa savetteja, kestää rasitusta, vuoristotautia, kipua ja tuskaa. Tai siihen voi suhtautua uteliaasti luontoretkenä, jolloin huipun valloittamisen sijaan voisi keskittyä nauttimaan maisemista, vuoristoniityistä ja raikkaasta ilmasta. Me suomalaiset olimme sisulla rynnimässä Kilille pitäen huipulle pääsyä yhdenlaisena tahdonvoima- ja kuntotestinä.

Opin paljon itsestäni. Sinnittelin ylös ilman ryhmän tukea, olen aika kova täti. Sain kokemuksia itse kiipeämisen ytimestä: huonosti nukuttuja öitä, palelemista, huimausta, oksentelua, päänsärkyä. Voin vain aavistaa, miten rankkaa ammattikiipeilijän arki voi olla.

Mutta millaista olisi kiivetä terveenä? Siksi jäi kipinä: mikä olisi seuraava naisille sopiva vuori? Mont Blanc Ranskan Alpeilla? Kenties Macchu Picchu Perussa? Tai Himalaja Nepalissa?

***

Kirjoittaja on sosiologi ja yhteiskuntatieteiden tohtori, dekkarikirjailija ja kouluttaja, joka vetää seikkailu- ja elämysmatkoja.

Marangun reitti Kilimanjarolle