Punaiset pistokkaat

Eroottinen murhanovelli Matti Issakaisen messumatkasta

Leila Simosen novelli on julkaistu Myynti & markkinointi –lehdessä 6 ja 7/2002

Ensiksi näkyivät vain jalat. Pitkät sääret ja punaiset korkeakorkoiset pistokkaat. Samat kuin Nadjalla oli ollut eilen illalla. Tuijotin siroja nilkkoja ja solakoita sääriä kuin kreikkalaisen temppelin pylväikön täydellistä arkkitehtuuria.

Mutta silti – korkeakorkoiset sandaalit! Frankfurtin messuille ja päiväsaikaan ne olivat minusta hieman liian uskalletut: eivät lisäisi ammatillista uskottavuutta. Ja sitähän meidän piti lisätä ja ylläpitää. Yhteistyö saksalaisten kollegoiden kanssa oli käynnistynyt takerrellen, ja paljon aikaa, puhetta ja päivällisiä oli palanut, ennen kuin olimme saaneet pelisäännöt selviksi.

Mutta nyt kaikki oli kunnossa – kunhan saisin ohimoissa jyskyttävän krapulan hallintaani. Eilinen, neljänsien kansainvälisten geeniteknologiamessujen ensimmäinen päivä oli ollut menestys; kävijöitä yli 25 000 ja edustamamme paviljonki oli saanut suitsutusta sekä asiakkailta että kävijöiltä – puhumattakaan mediahuomiosta.

Olin ottanut hotellin aamiaispöydästä mukaan Frankfurter Allgemeinin – muu ei oikein maistunutkaan paisti väkevä kahvi. Päivän lehdestä halusin näyttää Nadjalle ja Stinalle, venäläiselle ja ruotsalaiselle kollegalleni, meistä julkaistun jutun. Artikkelissa kehuttiin suomalais-ruotsalais-venäläistä yhteistyötä ja sitten siinä oli kuva. Iso värikuva, jossa hymyilimme me kolme riehakkaina kuin juuri voittanut urheilujoukkue.

Kuva oli loistava otos. Nadja näytti vaalealta ja viileältä, Stina professionaalilta ja reippaalta ja minä; minä näytin komealta itseltäni. Tumma siisti tukka, tyylikäs puku ja trendikäs solmio firman logolla sekä poikamainen hymy. Nimeni vain oli kirjoitettu väärin, yhdellä t:llä; Mati. Onneksi sukunimi oli oikein: Issakainen.

Etunimen yhdellä t:llä ei ollut merkitystä. Kuvassa pidin tyttöjä itsevarmasti molemmissa kainaloissani. Hyvä tiimi, me teimme sen, kertoi ilmeeni. Dynaamista ja vakuuttavaa, mediaseksikästä kerta kaikkiaan.

Ei kuvasta uskoisi, että hiukseni olivat täyttä vauhtia harvenemassa ja täyttäisin pian neljäkymmentä. Still going strong. Pidin itseni kunnossa säännöllisellä salilla ja sählyllä.

Korjasin vanhaa kravattiani. Firman logolla varustettu solmio, virallinen messukravatti, oli aamulla ollut hukassa, onneksi oli mukana toinen, tavallinen ja huomaamaton. Täytyy myöntää, että pientä muistikatkoa oli muutoinkin viime yön tapahtumista.

Illalla oli mennyt tosiaan myöhään. Stinan ja Nadjan lisäksi oli päivällisseurueessa ollut espanjalainen Carlos, tanskalainen Ann-Dorothe ja kreikkalainen Dimitri.

”Tasaparit”, oli Nadja suhahtanut minulle baariin saapuessaan, pilke silmäkulmassa. Mutta nainen oli ollut minulle erityisen ystävällinen jo päivällä ja illalla tanssilattialla painautui lähelle, hyvin lähelle.

Viesti oli selvä. Häivytin Espoon ja Elinan ja lapset mielestäni ja vedin pehmeän naisen tiiviimmin itseäni vasten. Ilta oli ihana, ateria erinomainen ja seurueemme hilpeä, mutta hienostunut. Olin kansainvälisessä seurassa kuin kala vedessä. Minulla meni hyvin. Ura aukeni taivaaseen, olin huikeassa ammatillisessa yläkierteessä.

Suomalaiset kollegat olivat alkuillasta baarissa ennen vieraitten saapumista veistelleet eriseuraisuudesta ja porukan pettämisestä. ”Eikö työkaveri enää kelpaa”, oli Anne heittänyt huumoria tavoitellen, mutta pieni piikki äänessään.

Oli fakta, että suhde Annen kanssa oli päättynyt jo kuukausia sitten, ainakin minun näkökulmastani. Jos sitä nyt suhteeksi voi kutsua. Tavanomaista työpaikkaflirttiä ja muutama pikapano juhlien jälkeisissä tunnelmissa, ei mitään vakavampaa. Ei henkistä yhteyttä rakkaudesta puhumattakaan.

Ja jos Anne oli ihastunut minuun, se oli hänen tunteensa. Minulta valloittamisen viehätys oli väljähtynyt, kun Anne jäi minuun kiinni palvovan koiran katse silmissään. Jopa kokouksissa yllätin hänet tuijottamasta minua ihastuneen epävarmalla katseella.

Annesta oli tulossa hankala. Hän oli sinkku, asui koiransa kanssa kaksin ja odotti elämältä epärealistisia. En ollut koskaan luvannut hänelle mitään. Mitä nyt kiimassa tulee sanotuksi, se aktin jälkeen unohtuu. Ja nyt piti hoitaa bisnessuhteita.

Rykäisin. ”Pitää verkostoitua”, sanoin. ”Kotosuomessa me ollaan samassa tiimissä. Nyt messujen ajan solmitaan tuttavuuksia, joista kasvaa vuosikausia uutta lisäarvoa. Ei muuta kun sekaan vaan tekin, täällä on mukava meininki”.

Käännyin toisen projektijohtajan, entisen opiskelukaverini puoleen. ”Vai mitä, Kalle? Hyvät messut? Skool.” Kalle oli ollut Kauppakorkean aikoihin paras kaverini, yhdessä oli rymytty iltamenot ja koettu opiskelijayöelämä.

Kalle virnisti vaisusti nostaen lasiaan. Mies joi kuin suomalainen ja oli usein jo alkuillasta humalassa alkaen sönkätä samoja juttuja. ”Jep jee”, hän kuittasi: ”Ihan kelvolliset bileet”.

Kalle katsoi minua pitkään kääntyen sitten skannaamaan välinpitämättömän oloisena baarissa istujia: ”Tuleeko Nadjakin tänne?”

Olin huomannut Kallen päivällä tekevän tikusta asiaa päästäkseen puhumaan Nadjan kanssa. Nadja oli ollut ystävällinen ja sosiaalinen kuten aina, mutta Kalle varmaan elätteli toivoa jatkaa juttua illan mittaan. Turha toivo, mikäli minusta riippuisi.

Sanoin keveästi: ”Joo, Nadja tulee kyllä, mutta hänet tarvitaan meidän meetingiin. Mehän pohjustetaan sitä ensi vuoden Moskovan tapahtumaa pohjoismaalaisten, espanjalaisten ja kreikkalaisten kanssa. Mutta huomenna sitten taas Nadja on osastolla käytössäsi koko päivän. Heti aamusta”, hymyilin rennosti.

Kalle ei sanonut mitään, mutta hänen silmänsä välähtivät. Tunsin vanhan työ- ja opiskelukaverin pian parinkymmenen vuoden takaa ja tiesin, ettei hänen kanssaan kannattanut joutua sanaharkkaan. Kalle ei vain juonut kuin suomalainen, hän oli myös humalassa väkivaltainen.

Itse asiassa Kalle oli hakannut yhden kaverin yökerhon edessä viime talvena melkein henkihieveriin, mutta asiasta ei ollut tehty rikosilmoitusta. Se oli kuitattu rahalla.

Seurueeni saapui hälisten. Stina, Ann-Dorothe, Carlos ja Dimitri. Ja Nadja.

Lähdin vastaan. ”Hauskaa illan jatkoa. Nähdään huomenna”, löin Kallea olkapäälle ja katsoin Annea ystävällisesti nyökäten. Minun oli varaa olla reilu työkavereilleni. Olihan minut nimitetty projektijohtajaksi kaksi kuukautta sitten. Eli Kalle oli kollega ja Anne alaiseni, jos tarkkoja oltiin. Ei silloin voinut vain kaveerata tai nyhrätä jotain työpaikkaromanssia.

Kiirehdin kansainvälistä joukkoa vastaan. Tänä iltana olin isännän roolissa, vaikka päivällisillä ja vapaa-aikana ei varsinaista asiaa puhuttaisi. Nyt tutustuttaisiin kunnolla ja pidettäisiin hauskaa. Monikansallinen konserni, jonka paviljonki oli käsialaamme, oli varustanut minut runsaalla edustusmäärärahalla.

”Maa-ti”, venytti Nadja suukotellen minua molemmille poskille. Vedin sisääni hänen parfyymintuoksuaan ja ihokarvani nousivat pystyyn. Muita asiakkaitani tervehdin kädestä ja katsoin hymyillen silmiin, myös seurueen pohjoismaisia naisia. Kaikki hyrisivät tyytyväisinä.

Otimme drinkit baarissa ennen päivällispöytään siirtymistä.

Ruotsalainen Stina ja tanskalainen Ann-Dorothe olivat tutustuneet vasta täällä Frankfurtissa, mutta solkottivat keskenään skandinaaviskaa ja kulkivat kimpassa kuin vanhat ystävättäret. Pohjoismainen tasa-arvo ei edesauta naisten kukoistusta, ajattelin. Stina ja Maj-Britt olivat pukeutuneet mitäänsanomattomiin, käytännöllisiin pitkiin hameisiin ja peittäviin puseroihin. En olisi yllättynyt, vaikka jommallakummalla olisi roikkunut uumilla vyölaukku, oikea naisellisuuden tuhoaja.

Toista oli Nadja, joka säteili korkeissa koroissaan ja liekehtivänpunaisessa puvussaan, joka paljasti anteliaasti hänen runsasta poveaan ja toi esiin naisvartalon ääriviivat. Ja minkä vartalon; nainen oli pitkä ja hoikka, mutta sopivasti muodokas.

Ja tuo katseita baarissa kääntävä nainen oli suosiollinen juuri minulle. Kevyistä poskisuudelmista oli jäänyt nenää kutittava ja varpaissa asti tuntuva eroottinen väreily. Ja Nadja oli kaapannut käsivarteni kuin olisimme vanha pari.

Nyt minulla oli näytön paikka, ei vain kotimaisille kollegoilleni, vaan myös EU:n eteläistä dimensiota edustaville herroille.

Olin toki nähnyt, kuinka Carlos – vaikkakin kaljuuntuva ja vatsakas – sai olemuksellaan ja jutuillaan paviljongissa pistäytyvät naiset nauramaan ja hehkumaan. Tietää ne espanjalaiset gigolot! Annekin oli kikattanut kuin koulutyttö Carlosin jutuille, eikä hänen katseensa riippunut minussa pitkään aikaan hänen juteltuaan miehen kanssa. Mies oli itserakas hurmuri.

Entä sitten Dimitri. Mies oli vasta vähän yli kolmikymppinen, tumma ja komea kuin antiikin jumala. Naisten katseet viipyivät hänessä kuin marmoripatsaan hintaa arvioiden. Muista miehistä tuli hänen lähellään jotenkin hermostuneita ja epävarmoja.

Dimitrin ympärillä ei ollut samaa naurua ja hyväntuulisuutta, jota Carlos säkenöi, vaan jotain vielä pahempaa; Dimitrissä oli sähköä ja viipyilevää karismaa, joka sai miehet unohtamaan sanottavansa ja naiset keksimään tekosyitä viipyä vielä.

Ja Dimitrin ääni sitten. Hänellä oli tumma ja soinnukas ääni, joka soi syvällisyyttä. Näin oli Anne jo iltapäivällä diagnosoinut minulle. Mies oli kuulemma jumalaisen ulkonäkönsä lisäksi sielukas eli sisäisesti kaunis. Sekin vielä.

Pelaa kovilla, halua haasteita, kannustin mielessäni itseäni. Panin rennosti vasemman käteni housuntaskuun painaen kevyesti. Kuuma penikseni tykytti osin himosta, osin jännityksen nautinnosta. Olin saanut erektion jo silloin, kun Nadja kumartui puoleeni poskisuudelmineen ja painautui kevyesti minua vasten. Ja nyt tämä jumalatar seisoi hymyillen vieressäni.

Pikkuveli ei ollut talttuakseen. Päätin koettaa tahdonvoimaa, se oli ennenkin tepsinyt. Reserviupseerikoulussa olin oppinut mielen hallintaa yli fyysisten tarpeiden. Mieli voitti tahdon ja halun; henki oli fysiologiaa vahvempi. Mies pystyi hillitsemään kehonsa henkisillä kyvyillään. Nyt nämä taidot olivat tarpeen, minun tuli hillitä itseni ainakin vähän aikaa ja leikkiä hyvää ja seurallista isäntää koko seurueelle. Ilta oli vielä nuori.

Siirryimme pöytään ja tukala oloni helpotti. Pienen hetken päästä sosiaalisuus ei ollut edes vaikeaa. Ja isännän charmini oli tänä iltana ylitsevuotavainen. Pitkäksi venyvän illan aikana juttelin eläväisen Carlosin ja tumman ja vakavan Dimitrin kanssa. Stina ja Ann-Dorothe saivat sopivasti hurmurin hymylläni kuorrutettua huomiotani, mutta satsasin ennen muuta seurueen herroihin ja Nadjaan.

Puhuin Carlosin kanssa viineistä, häristä ja it-teknologiasta. Mies puhui yllättävän hyvää englantia espanjalaiseksi. Olin tavannut Carlosin jo vuosi sitten ensimmäisen kerran ja tiesin, että hänellä oli vaimo, kaksi murrosikäistä lasta ja harrastuksena pieni viinitila Riojan laaksossa.

Dimitrin tapasin näillä messuilla vasta ensimmäistä kertaa, jos ei e-mailejä ja puhelinsoittoja lasketa. Olin kuvitellut hänet äänen perusteella aivan toisenlaiseksi; vanhaksi ja vakavaksi.

Itse asiassa hän oli nuori ja vakava; mies joi tarjotut vodkapaukut tottuneesti, muttei näyttänyt humaltuvan. Illan kuluessa hänen tummanharmaat silmänsä muuttuivat mustiksi kaivoiksi, jonne saattoi liueta. Hänen hymynsä paljasti tasaisen valkean hammasrivin, jota pitkin hänen mietteliäs kielensä kulki hänen kuunnellessaan keskittyneenä puhettani. Hän selvästi arvosti minua vanhempana kollegana.

Kahvin ja konjakin jälkeen pikkutunneilla yllätin itseni tanssimasta Dimitrin kanssa sirtakia, käsivarret toistemme harteilla. Ilta oli jatkunut riehakkaasti ja vain jokin alitajuinen varoitus muistutti minua aamun varhaisesta tapaamisesta.

Minulla oli puoli yhdeksältä tapaaminen Frankfurtin kaupungin napamiesten kanssa; mukaan lukien pormestari, tärkeä mahtitekijä. Älytön tapaamisaika, mutta ainoa mahdollinen heille. Ja he olivat joustaneet sopimalla kokouksen messukeskukseen ennen ovien avautumista yleisölle. Ja heti aamupalaverin jälkeen he tutustuisivat näyttävästi tv-kameroiden edessä meidän paviljonkiimme. Asiat olivat paremmin kuin hyvin. Ja tiesin, että selviäisin hätätilassa lyhyellä yöunella. Pitäähän isännän pysyä vieraiden vauhdissa.

Ja aamulla olin herännyt pää lyijyn raskaana. Omasta huoneestani ja yksin, mikä kismitti nyt. Muistin yöstä vain riekaleita; kreikkalaiset tanssit Dimitrin kanssa. Ja suudelman.

Häpeän ja epäuskon puna nousi vieläkin kaulasta ylöspäin. Olin suudellut Dimitrin kanssa diskossa keskellä tanssilattiaa. Eikä mitään venäläistä karhumaista syleilyä moiskautuksin, vaan kunnon syvä kielisuudelma. Herra jumala, olinko minä homo, hätkähdin.

Hengitin syvään ja rauhoitin itseäni. Mitään ei ole menetetty; olin lukenut, että nuoret miehet suutelevat ja hierovat toisiaan diskossa nimenomaan korostaakseen heterouttaan. Kavereilla on varaa leikkiä homoa, se on jonkinlaista näyttämistä, peliä, rohkeuden osoittamista. Että uskaltaa liu´uttaa maskuliinisuuden rajoja. Uutta mieskulttuuria, siistiä.

Silti. Olin liu´uttanut omia rajojani monessa suhteessa. Muistaminen oli epämiellyttävää, ei itse suudelma. Sen muisto sai krapulaisen kehoni vieläkin reagoimaan mielihyvällä. Suudelma oli ollut intohimoinen, silti tutkiva ja hellä. Hyvänen aika, ateenalaisethan olivat tunnettuja poikarakkaudesta. Olin luullut tuntevani itseni läpikotaisin. Miten olin mennyt tällaiseen mukaan, ja vielä julkisella paikalla, olin sättinyt itseäni aamusuihkussa.

Omatuntoni jomotti kilpaa kaluni kanssa. Kaikenhan piti olla selvää; Nadja oli hieronut itseään koko illan minua vasten. Miten olin siis päätynyt huoneeseeni yksin? Kenen kanssa Nadja oli lähtenyt?

Ja tämä sekoilu Dimitrin kanssa. Muut olivat varmasti katsoneet meitä. Ja saisin kyllä tänään kuulla siitä muilta suomalaisilta ja pitkään vielä tästä eteenpäinkin. Paitsi, jos tuttuja ei ollut mukana tai jos kaikki olivat juovuksissa. Tartuin mahdollisuuteen kuin hukkuva oljen korteen hiljentäen omatuntoni äänen. Mokaaminen oli okei, meille oli opetettu koulutuksessa. Piti olla armollinen itselleen ja muille.

Mutta missä vaiheessa Nadja oli poistunut kuvioista? Muistin lukuisat tanssit ja läheisyyden ja naisen keimailevat silmät. Vielä ainakin kahdelta yöllä olimme olleet ravintolassa. Sitten diskoon ja kotiin ties koska ja mitä kautta. Ei aavistustakaan. Joskus aamulla, muistin että roska-autot olivat kolisseet kadulla.

Nyt kiirehdin messukeskukseen taksilla suu kuivana kuin Saharan aavikko. Aamiainen oli jäänyt kahviin. Ruoka ei maistunut, mutta vesi sen sijaan kyllä. Ja lehden olin napannut mukaan.

Taksimatka oli onneksi lyhyt ja lauantaiaamun liikenne yllättävän hiljainen. Auto lähti pehmeästi liikkeelle valoista ja kääntyi messukeskusta osoittavan kilven mukaan vasemmalle. Olisin ajoissa tapaamaan pormestaria. Vilkaisin kelloa, se oli vartin yli kahdeksan. Ei mitään hätää, homma hallinnassa.

Meillä järjestäjillä oli kaiken lisäksi avaimet messupaikalle. Sisään pääsi vaikka yöllä, koska jotkut valmistelivat seuraavan päivän aineistoja paikan päällä. Joku kaukana olevaan hotelliin majoitettu oli jopa kehunut nukkuvansa standille levitetyllä futonilla, jotta oli aamulla pirtsakkana ja ajoissa paikalla.

Onneksi meidän hotelli oli bookattu läheltä konferenssikeskusta. Vilkaisin taas rannettani, ja kello oli 8.19.

Silloin huomasin jäljet ranteessani. Nostin paidan hihaa. Mustelma – tai kunnon puremajälki. Se näytti fritsulta. Oliko niitä enemmänkin? Aamulla pikaisessa suihkussa en ollut edes katsonut itseäni, hyvä kun kykenin ajamaan parran ja pesemään hampaat. Sitä ennen olin kulauttanut minibaarista Fernet Brancan, joka rauhoitti mukavasti mahaa ja mieltä.

Kosketin mustelmaa. Olinko kaatunut vai ollut jonkun hillittömän himon kohteena? Paineista päätellen en ollut päässyt panolle. Suljin silmäni ja yritin rentoutua nukahtamatta taksin takapenkille. Rentoutuminen auttaa muistamaan. Halusin muistaa yölliset tapahtumat. Kaikki.

Yöllä oli päätetty lähteä jatkoille diskoon, kyllä. Nyt päätä kivisti kuin kiviporan jäljiltä. Ja yökötti lievästi. Raotin ikkunaa ja raikas aamuilma tunkeutui taksiin. Mitä tapahtui sitten?

Muistin jututtaneeni vielä kollegoitani ennen paikan vaihtamista. Anne ja Kalle olivat juuttuneet siihen samaan ravintolan baariin, eivätkä olleet lähdössä mukaan. Anne katseli minua pitkään, mutta ei sanonut mitään. Nadja kävi kuiskuttelemassa baaritiskiin nojaavan tumman ison miehen kanssa. Mies katsoi minua ja sitten Nadjaa ja nyökkäsi.

Annen ääni soi mielessäni mustasukkaisena ja nalkuttavana: ”Kuule, varo vain. Nadjalla on täällä poikaystävä mukana. Tai mikä lie henkivartija. Takuulla mafiasta”.

Mutta Nadja irrottautui miehen seurasta, ja tummakulmainen mies nosti lasin rennosti huulilleen ja kääntyi pois. Me häivyimme taksiin, Dimitri ja Carlos ainakin. Skandinaiset olivat häipyneet jet lagia valitellen jo aikoja sitten hotellille. Aikaerouupumus muka Kööpenhaminasta Frankfurtiin tullessa, naiset taisivat olla lesboja, ajattelin.

Yritin palauttaa mieleeni hämäriä kuvia diskosta. Taksimatkan, jonka aikana Nadja istui sylissäni ja Dimitrin käsi painoi reittäni. Muistin yökerhosta hälisevän nuorisojoukon, jumputtavan teknomusiikin, välkkyvät valot, pöytään ostetun viskipullon, suudelman Dimitrin kanssa, villit tanssit Nadjan kanssa.

Sitä en muistanut, milloin lähdimme pois ja miten olin päässyt takaisin hotellille. Mutta tärkeintä tässä vaiheessa tietysti oli, että olin päässyt huoneeseeni ja lompakko ja rahat ja luottokortit olivat tallella. Homma hanskassa. Kaikki hyvin, hoin mielessäni kuin mantraa.

Taksi kaarsi messukeskuksen pääoven eteen. Maksoin nopeasti, hyppäsin taksista ja lähestyin puolijuoksua pääovea. Iso lihava vahtimestari vilkutti silmää ja sanoi murteellisella englannilla: ”Taisi olla kova meno päällä eilen? Upea nainen se punapukuinen.”

Pudistelin päätäni. En vastannut mitään, koska en muistanut, että olisin ikinä miestä nähnytkään. Olinko ollut jumalauta Nadjan kanssa messukeskuksessa jatkoilla? Ei mitään mieltä, kun hieno hotellihuone olisi ollut odottamassa.

Panin juoksuksi, meidän osasto oli toisessa päässä C-salia. Siivoojat olivat näköjään käyneet illalla, koska joka paikassa oli siistiä ja tyylikästä. Messutila oli tyylikäs ja hiljainen muutamaa osastoaan jo järjestelevää esittelijää lukuun ottamatta. Yleisö tulisi paikalle vasta kymmeneltä.

Tulin meidän paviljongillemme lievästi puuskuttaen. Osasto oli iso ja näyttävä ja siisti.

Otin lähdevesiautomaatista muovimukin ja laskin siihen kylmää vettä. Käteni vapisivat krapulasta. Onneksi takin taskussa oli varalla minipullo viskiä.

Käännyin istahtaakseni hetkeksi jakkaralle.

Ensiksi näin vain jalat. Sirot sääret ja punaiset pistokkaat. Nadja. Osaston nurkassa, pöydän takana ja puoliksi katseilta suojassa oli sohva, jossa saattoi istua ja lepuuttaa jalkojaan.

Pöydän takaa ei näkynyt kuin jalat, Nadja oli varmaan juuri kumartunut ottamaan jotain lattialta tai laukustaan, ajattelin. Vai oliko nainen nukkumassa?

”Huomenta rakkaani”, sanoin venäjäksi ja jatkoin englanniksi: ”Sinäpä olet tosi early bird, kun olet jo ehtinyt tänne ennen minua. Kiitos, honey, eilisestä, oli tosi hauska ilta…”.

Vastausta ei kuulunut. Menin lähemmäksi.

Nadja makasi puoliksi kyljellään sohvalla hiukset kasvoillaan. Liekehtivän punainen iltapuku laskeutui kauniina ja läikehtivänä, ei rypyn ryppyä. Kuin juuri pesulasta tulleena.

”Nadja, nukutko sinä täällä?” kumarruin lähemmäksi ja kosketin naisen käsivartta.

Se oli kylmä. Kylmä ja jäykkä.

Ääneni muuttui soperrukseksi ja änkytin. ”Nadja, mikä sinua vaivaa?”

Nostin silkkistä tukka ja naisen pää tuli näkyviin. Se oli omituisesti niskasta vääntynyt, ja kasvot olivat läikikkään sinipunaiset. Silmät olivat pullistuneet kuopistaan. Ne olivat elottomat kuin kuolleella kalalla.

”Ei”, kuulin oman ääneni kajahtavan ponnettomana autiossa salissa. Hiukset valahtivat sivulle, ja paljastivat Nadjan joutsenkaulan. Kaula oli turvonnut ja mustansinin, kurkun ympärillä tiukka naru. Tai ei naru, vaan sininen solmio.

Ja solmion leveässä päässä loisti tuttu logo.

Suustani pääsi eläimellinen ulvahdus, ja naapuriosaston kollega kurkisti uteliaana sermin takaa. Käännyin ja kädestäni kirposi vesimuki ja kainalosta sanomalehti. Vesi pirskotti tyylikään sinisen maton tummaksi kuin veri, Frankfurter Allgemein aukesi kokolattiamatolle kuin haavoittunut enkeli.

Pois. En pystynyt hengittämän, en saanut ilmaa. Lähdin juoksemaan ja juoksin läpi osastojen ja hallien aina ulko-ovelle saakka.

Ulko-ovella hymyili sama lihava vahtimestari ja vilkutti silmää: ”Auf Widersehen, Herr Finland”.

Ryntäsin ulos.

Pääoven eteen pysähtyvien mustien limusiinien letkasta purkautui tummien silkkipukujen armeija. Ensimmäisenä marssi minua vastaan käsi ojolla tuttu mies, Frankfurtin kaupungin pormestari.

”Mati, Mati. Guten Morgen”. Mies vatkasi hervotonta kättäni ja tarttui sitten hyväntuulisena olkapäistäni. ”Mati, sinähän olet ihan hikipäässä. Ei tämä niin vakavaa ole, olet ihan aikataulussa. Nyt mennään katsomaan teidän hienoa paviljonkianne. Olen toki lukenut päivän lehden, onneksi olkoon. Ja haluan ehdottomasti itselleni samanlaisen solmion kuin sinulla on kuvassa. Sen, jossa on teidän firman logo. Voisitte antaa sen varmaan minulle pr-lahjana. Se on todella tyylikäs”, pormestarin sävy oli kevyt ja hymy leveä.

TV-kameravalot räpsähtivät päälle ja kuvaaja tarkensi kasvoihini. Tuijotin konemaisesti kameran silmää ja mielessäni soi isoisän gramofonin rahisevalla äänellä lapsena kuulemani sodanaikainen iskelmä: ”Bei Dir war es alles so schön.” Luonasi oli aina niin ihanaa.

***

Leila Simonen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja sosiaalipolitiikan dosentti. Hän on yrityskouluttaja, kolumnisti ja dekkari- ja tietokirjailija: